Our version(s) of events. 1/2 – Risto ja Kambodza.

It’s been a while. On vuoden viimeinen paiva ja aamiainen/lounas (onkohan talla yhdistelmalla jotain nimea? lunchfast varmaankin) on taalla Siam Reapissa nyt nautittu. Paatettiin iskea Annan kanssa molemmat paikalliseen nettikahvilaan ja rustata tupla-artikkeli; istumme vierekkain nakematta mita toinen kirjoittaa ja kohtapa voimmekin jo vertailla mietteitamme ja jakaa ne viela kaiken lisaksi maailmalle. Hurja tama moderni digi-age. Saas nahda kumpi on valmis ekana. Jaahas, Anna muisti ottaa kameran mukaan, mutta akku ei olekaan sisalla ja THERE SE GOES. Ovi kavi ja nyt neito on jo matkalla hotellille takaisin. Tassa nyt olen vain yksin lallatilaa. Taidan siis olla ensimmaisena valmis, juuh.

Mutta itse asiaan voisin varmaan paneutua.

Annan edellinen postaus paatyi siis Mekong Deltalle ja sielta suuntamme oli Kambodzan paakaupunki Phnom Penh. Tama puolentoista miljoonan keskittyma oli saapumispaivanamme aurinkoinen ja hymya taynna. Vaikkakin Vietnam oli ihana, tunsin heti Kambodzan enemman omakseni. NYT ANNA PALASI TAKAISIN JA SE ON IHAN HIESSA JA PUNAINEN HIHII. Krohm, Vaikkakin ilmeisesti Vietnam on virallisesti kehitysmaa ja raskaan ja koyhan menneisyyden kanssa viela osittain painiva, oli koyhyys huomattavasti helpommin kasinkosketettavissa rajan talla puolen. Kukaan ei varmasti kaipaa historiantuntia Veli ykkosen, kakkosen, kolmosen ja muiden veijarien toimista. Arvet olivat viela nahtavissa ja muuta runollista. No, niista kohta vahan enemman.

Ensimmaisena iltana Phnom Penhissa emme tehneet kauheastikaan mitaan, veto kun tuntui olevan hivenen poissa viela edellisesta slowboat/minivan-siirtymasta. Asetuimme, tohdinko sanoa, romanttiseen 50-luvun ranskalaiseen kerrostaloon. Guest Housemme (the laughing fat man) oli mita mainioin paikka viettaa nama nelja (vai viisi, en voi muistaa) paivaa. Parvekkeelta saattoi jopa nahda legendaarisen Suomi Barin (ei kayty). Illan hamarryttya lahdimme ruokapaikan metsastykseen minulla kliseiset travellerisynnit mielessani; ”Pakko…pakko sita on kokeilla….ei, ei vain kokeilla, syoda sita vahintaakin joka toinen paiva. I love pizza, i love happy times, winner combination!” Niinpa siirryimme hotellilta noin sata metria ensimmaisen ilopizza-kuppilan terassille ja otin keski-iloisen roiskarin, Annan tyytyessa ilottomaan fried riceensa vai mihin lie ja kas noin, kohta ruoat olivat kuvuissamme, ensimmaiset todella surulliset kerjalaiskohtaamiset (naita ei Vietnamissa oikeasti ollut ensimmaistakaan, puhumattakaan sita edelitavista maista) takanamme ja me takaisin hotellilla. I got four words for you; Don’t do it, kids. Edessa oli mita vainoisin yo; tukehtumistilat, miljoona kilometria tunnissa juoksevat ajatukset ja mahdottomuus nukahtaa ja paeta tata kaikkea. Never, never, never again.

 

Don’t mind if I do!

Unen saavuttua nukuinkin varmaan noin 15 tuntia ja olin herattyani aivan voimaton ja sekaisin. Vatsakin taisi menna jossain valissa sekaisin. Toki  lukee tarinoita onnistuneistakin ja harmonisista iloisista pizzoista, vaan omalla kohdallani nama leikit saivat jaada taakseen. Ilon voi saavuttaa onneksi muillakin tavoilla; nakemalla, kokemalla, haistamalla, maistamalla, lukemalla, hikoilemalla…..

tai poltamalla. hehheh.

Seuraavien paivien aikana kiertelimme kaupunkia jalan kunnes tajusimme sen olevan hullun hommaa kaupungissa, joka ei tunne jalankulkijan kasitetta. Tuk tukilla siis eteenpain.

Killing Fieldsit, genocide museot ja muut…. (Anna varmasti kertoo naista). Olipahan…. olipahan aika rankkaa. Harvoin koen palaa kurkussani, mutta nyt se oli siella.

Editors note: tunnen hien kainaloissani taalla tyhmassa kahvilassa. Pitaapa paketoida jo kohta.

NOO mutta siis Phnom Penh oli yhta kuin: 1) ensikosketus uuteen maahan 2) ensikosketus kerjaamiseen 3) too happy ( = mega sad) pizza ja sen jalkitilat ja ennen kaikkea 4) iso pala maan traagista lahihistoriaa.

Niin ja itseasiassa viela numero 5) Iso maara vanhoja lankkariukkoja, joiden kuolasta oli kilometrien paahan haistettavissa rakkaus, ei silla hyvalla tavalla, pikkulapsia kohtaan. Voi saatana.

Paatimme jattaa kaupunkien tomut taaksemme ja siirtya jonnekin missa tuktuk-miehet eivat kauppaa, lankkarit (tai oikeastaan ihan mika ihmisryhma vain) ovat minimissaan ja ainoa kuultava asia on laineiden liplatus ja jokailtainen ihana gekonlaulu. Sorya-nimisen bussifirman avulla siirryimme Sihanoukvilleen jossa viivyimme noin kymmenisen tuntia ja yon siella vietettyamme lautta vei meidat Koh Rong Samloenin saarelle. Olimme paasseet paratiisiin. Mistaan R. Crusoe-tyylisesta autiosta kookosruokavaliosta koostuvasta jeesus-parta-saaresta ei voi puhua – olihan saarella varmaan 20 kappaletta bungalow-resortteja, mutta meidan valitsemamme oli onneksi niin reunalla kuin vain mahdollista oli. Rauha oli taattu. Taalla oli hyva ladata akkuja ja puntaroida kaikkea nahtya. Company is OK, but solitude is bliss. Taman viikon saarella tulen muistamaan aina. Kerrottavaa olisi myos ensimmaisesta kohtaamisesta todella rennon suomalaispariskunnan kanssa ja legendaarisen sympaattisesta resortti-henkilokunnasta, mutta Anna varmasti hoitaa taman kiitettavasti.

Resorttia pyoritti paasiallisesti mahtava nuorimies joka esitteli itsensa nain: ”My Name is Bormai, which is cambodian for the Moon… so everybody calls me Mr.Moon because it’s easy to remember”. This one’s for you, pal!

Jamiroquai – Mr.Moon

Viikon oltuamme saarella internet-pimennossa oli aika siirtya muille vesille suunnittelemaan uusia juonia. Kaytannossa oli siis pakko taipua viettamaan pari paivaa Sihanoukvillessa (mm. jouluaatto). Sihanoukville, tai kuten useat kutsuvat: Snooky, on kelpo juhlimiseen keskittyva rantapaikka siina missa mika tahansa muukin, mutta kun meilla kahdella bailujalka, tai pikemminkin bailuaivot, ei enaa oikein vanhaan malliin taivu, paikka jai vahan kylmaksi. Netissa suhattuamme paivan, paadyimme jalleen kerran ottamaan Soryan bussin pohjoisen suuntaan Battambangin kaupunkiin, josta meilla kummallakaan ei ollut varsinaisesti mitaan hajua. Kirjat kertoivat, etta B-bang on Kambodzan toiseksi suurin kaupunki, joten itsellani henkilokohtaisesti paassa pyori mielikuva Phnom Penhista pienemmassa koossa. Todellisuus oli kuitenkin toinen: lankkareita kaytannossa murto-osa PP:n maarasta ja koyhyys ja kerjaaminen huomattavasti nakyvampaa. Jouduimme ensi kertaa todella miettimaan suhdettamme almujen antamiseen. Phnom Penhissa olimme paattavaisesti olleet kovia ja paattaneet, etta tuki annettaisiin jarjestojen kautta vasta Suomesta kasin, mutta taalla tilanne ei tuntunut yhta yksinkertaiselta. Tavata nyt pikkulapsi joka selkeasti on kuivunut hellepaivan paahteesta ja katseellaan kysyy muutamaa sataa tai tuhatta rielia. Yrita olla antamatta talle rielin rielia? Vaikeaa. Vaikeaa on myos se, etta kun kerran antaa yhdelle lapselle muutaman rielin, niin sana rupeaa kohta kiertamaan ja kohta luonasi onkin jo kymmenkunta vastaavaa pienta tallustajaa, aivan yhta tuskaiset lukemat naamatauluillaan. Tuli tilanne, etta meidan oli oikeasti vain parasta ”paeta” tilannetta ja lahtea hotellille tuskailemaan tata dilemmaa.

Paadyin hypoteesiin:

1) kambodzassa on 15 miljoonaa asukasta 2) 1/3 heista asuu koyhyysrajan alapuolella 3) 5 miljoonaa ihmista keta haluaisin auttaa ja (here comes the hypoteesi-part) 4) minulla on 5 miljoonaa euroa rahaa. Eijei, sanotaan nyt vaikka 15 miljoonaa euroa. 5) Annan kaiken omaisuuteni heille tasapuolisesti 6) tadaa, kaikilla on 3 euroa kadessa.

Ei. Ei taa nain voi menna. Infraan se on panostetttava, en voi yksin pelastaa kaikkia. Siispa nyt yritan jatkossa pitaa taman mielessani ja tutkia viimeistaan kotopuolessa, etta mika olisi se paras kanava apuun. Varmaa on kuitenkin, etta jotain on tehtava. Toivonkin kommenttiosioon vinkkeja luotettavista ja osaavista jarjestoista.

AH. TAAS PUSKEE HIKI. No, Battambangista olis kauheasti kaikkea kerrottavaa, eika niinkaan vaan positiivista. Luotan taas, etta Anna hoitaa tan lopputarinan aika huolella omassa tekstissaan….. Vanha kunnon Anna. <3

Battambangin jalkeen valuimme yllattavan tuskattomasti tanne Siam Reapiin ja heti ensimmaisena kokonaisena paivana paatimme kunnianhimoisesti kohdata Angkor Watin ja muut Angkorit yhdessa paivassa. Aikamoiseksi juoksemiseksihan se meni, mutta toisaalta hermot eivat olisi kestaneet sita valtaava ihmismaaraa useana perakkaisena paivana. Tama oli eilen. Paassa soi J. Karjalainen ja ”Angkorin wattiii…. vain muistoksi jai”.

Nyt on aika lopettaa tama sekava moliseminen ja kohdata uv-aaton haasteet ja paikallinen juhlahumu. Pelottaa. Taisin kirjoittaa versioni tapahtuneista ennen Annaa. Mjaa silla on viela kuvien siirtaminen kameraltaah… NO juu. EI muuta ku party on ja onnea kaikkien tulevaan vuoteen. Ollaan positiivisia ja kiitollisia.

Don’t fear the Siam Reaper.

P.S Anna hoitaa kuvapuolen ja koherenssin omassa artikkelissaan!

: )

Yksi vastaus artikkeliin ”Our version(s) of events. 1/2 – Risto ja Kambodza.

  1. Tässä tuli niin monenlaista miettimistä, etten osaa kommentoida muuta ku että lunchfast täytyy kyllä ehdottomasti ottaa käyttöön! Hyvää vuoden vaihdetta sinne maailmalle!

    Annan tekstiä ootellessa…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *