Ja nain kay matka Siem Reapista Don Detiin

Seuraavassa yhden matkapaivan kertomus siita, kuinka matkasimme Kambodzasta Laosiin. Vain parikymmenta dollaria per naama! Ei kuvia!

Vuoden toinen paiva kaynnistyi kiitettavan varhain – kello 03.50 – virkistavien 3-4 tunnin unien uudistamana. Ei, ilta ei venahtanyt majatalon terassilla uusien tuttavuuksien ja viimeisten Angkorien parissa. Sen sijaan Risto sivisti minua R.Kelly -asioihiin liittyen ja katsoimme sängyssa R.Kellyn ’Trapped in the Closet’ -nimista, saippuasarjamaista ”rap-oopperaa”. Emmeka voineet lopettaa. Juonenkaanteet olivat liian koukuttavia.

Skarpisti 4.30 odotimme kyytiamme bussiasemalle. Odotimme sita myos klo 4.45, kello 4.55 ja kello 5.10. Oli viela pimeaa ja tiella kulki useampi tuktuk suuntanaan Angkor Watin auringonnousu. Meidan bussimme piti lahtea jostain ihan muualta, kello viidelta, joka meni jo. Ehdin jo miettimaan kaikenlaisia skenaarioita, kunnes minibussi kaartoi hotellin portin eteen ja hallelujaa – meita ei oltukaan unohdettu!

5.30 olimme syottaneet rinkkamme taas yhden Sorya-firman bussin mahaan ja aloittaneet kilometrien nielemisen kohti Kambodzan kolmanneksi suurinta kaupunkia, Kampong Chamia. Kambodzan tiet ovat tosiaan niin mahdottoman kurjassa kunnossa, etta Siem Reapista Laosiin liikkuessa taytyy ensin kaantya kartalla roimasti alaspain ennen kun matka pohjoiseen voi alkaa. Matkan miellyttavyys oli taattu heti sen alkumetreilla, kun Riston edessa istunut mies kaansi istuimensa mukavaan takanojaan. 190-senttinen Ristomatti vietti seuraavat tunnit siis kuvaannollisesti polvet suussa. Oma karsimykseni oli heraily niskan kivuliaisiin retkahteluihin kun unipilkin noin kello seitsemaan saakka. Ois varmaan pitanyt sittenkin ottaa se niskatyyny mukaan.

Kambodzan kehnot tiet – ensin Siem Reapista Kompong Chamiin ja siita pohjoiseen kohti Laosin rajaa http://www.lonelyplanet.com/maps/asia/cambodia/map_of_cambodia.jpg

Kello oli kiirinyt yhteentoista kun bussimme pysahtyi tien varteen ja luulimme sen merkkaavan tauon paikkaa. Oletuksemme osoittautuivat vaariksi kun kimea-aaninen nainen nousi linjuriin ja huusi – Laos, Pakse, 4000 Islands, change here!. Me ja kymmenisen muuta hammentynytta lankkaria bussista ulos ja kah, olimme tosiaan saapuneet Kampong Chamiin. Kohta uusi, jo kohtalaisen tapotaysi bussi rullasi paikalle ja iskimme tavaramme sisaan. Taas mentiin!

Seuraavan seitseman tunnin aikana tapahtunutta: Ristolla on enemman jalkatilaa, mukavaa. Ei paljoa, mutta kuitenkin. Katselen maisemia ja havaitsen taman puoliskon Kambodzasta nayttavan ihan erilaiselta kuin sen lantisemman puoliskon. Karumpaa, autiompaa, kauniimpaa. Lupaan itselleni, etta jos viela joskus matkustamme Kambodzaan, lahdemme tutkailemaan sen villiksi kuvailtua itaosaa. Ajamme myos Kratien halki. Kratie nayttaa ihanalta, aurinkoiselta ja mekonginlaheiselta paikalta jossa kaupustelijoiden parasollit ovat enemman kuin paikallaan. Olen iloinen, etta paastiin ”kaymaan” myos Kratiessa. Bussin tootti menee rikki ja kuski nayttaa hermorauniolta, kun ihmiset eivat palaa tupakka- ja ostostauolta tarpeeksi ripeasti. Kuuntelen Arctic Monkeysin uusimman levyn ja Cocteau Twinsin Heaven or Las Vegas -albumin. Risto lukee Anthony Bourdainia. Ajamme heiveroisen oloisia siltoja pitkin. Taalla on paljon vetta. Tiet ovat jarkyttavan huonossa kunnossa ja maastapoistumiskortin tayttaminen on haastavaa. Katson eilisen jalkapallotuloksia ja luen Daily Mailin roskauutisia puhelimella niin pitkaan, etta akku melkein loppuu. Olen tosi hyvin kartalla siita, mita Kim Kardashianin ja Kanye Westin elamaan kuuluu ja etta minka mallisissa mekoissa brittilaiset tosi-tv-tahtoset ovat viettaneet uutta vuotta. Mietin mennytta vuotta ja ymmarran kuinka paljon parempi se oli kuin sita edeltanyt vuosi, josta en tunnu muistavan yhtaan mitaan. Pohdin myos erilaisia skenaarioita tulevalle illalle, kun saavumme uuteen maahan ja paikkaan pimean tultua. Meilla ei ole majoitusta varattuna. Syomme evaita, analysoimme kanssamatkustajiamme ja naureskelemme. On hyva merkki, etta viela naurattaa.

Saavumme Laosin rajalle kuuden maissa, ilmeisesti vain hetkea ennen sen sulkeutumista. Jossain vaiheessa bussiin tullut mies on kerannyt kaikkien passit, rahat ja maahantulokortit. Meidan tehtavanamme on odottaa pimeassa ja juoda kylmaa tolkkikahvia. En ole katsonut kelloa, mutta aikaa on vierahtanyt ihan sievoisesti siina vaiheessa kun saamme passit takaisin ja paasemme kavelemaan rajan yli lava-autolle, joka edistaa matkaamme seuraavan 18 kilometrin verran. Ihmiset kikattelevat epauskoisina, kun kiipeilemme rinkkoinemme tuon kiikkeran kulkupelin penkeille. Pian kiidamme pitkin polyista maantieta Laosin viilenevassa illassa. Pieni jenkkiseurue paattaa ilahduttaa kaikkia tupakoimalla ja huudattamalla minikaiuttimesta Aviciin hittimusiikkia.

Tie paattyy ja meidat heitetaan ulos venelippu-/rahanvaihtoasemalle, jolta ostamme tiketteja Don Detiin, koska muualle ei enaa tuohon aikaan paase. Ihmiset ostavat Beerlao-tolkkeja ja pistavat urakalla tupakiksi. Tiedotus ei ole pelannut koko matkan aikana, ja tassakin operaatiossa vierahtaa pieni tovi, kun kaikki asiat taytyy kysella uudestaan paikan henkilokunnalta (ja epailematta seurueen jokainen henkilo on kysynyt samat kysymykset henkilokunnalta ja toisiltaan moneen dotteeseen). Mekin kyselemme ja ostamme lippuja, valuuttaa ja laolaiskaljaa.

Seuraavaksi kavelemme veneelle, joka pienen lisaodottamisen jalkeen suuntaa kohti saarta. Ihmettelemme, miten kaikki bussin ihmiset nayttavat tutustuneen toisiinsa ja keskustelevan iloisesti keskenaan – me olemme edelleen kahdestaan ja pitkan paivan uuvuttamia. Mekongin ylla hohtaa miljoona tahtea, joki on tyyni ja saarilta loistaa valoa. EI hetkeakaan ja olemme saapuneet Don Detille – vai oliko se Dhet – ja rannalla on vastassa komiasarvinen sonni. Kavelemme parikymmenta metria eteenpain ja hyvaksymme ensimmaisen kamppatarjouksen. Pikavierailu naapurin intialaiseen ja uni saa tulla piiiiiitkan paivan jalkeen.

Ensimmaisen paivan perusteella voidaan sanoa, etta onpas aivan hakellyttavan rento ja rauhallinen meno! Kaikki, ja siis aivan kaikki matkaoppaat sun muut jaksavat kertoa, etta tama paikka ei ole enaa entisellaan ja etta 5-10 vuotta sitten kaikki oli niin paljon aidompaa ja erilaista. Don Detin nykymaine viittaa omasta mielestani lahinna juhlimiseen ja possyttelyyn. Minut paikka on yllattanyt positiivisesti, lahinna taalla on hiljaista ja iisia. Ei oykkarointia, partybaareja tai ihmismassoja.

Meille on myos tiedetty kertoa jo useamman suun kautta, etta taalla pitaisi olla suomalaisia pilvin pimein (…). Yksi eilen kayty keskustelu: ”So where are you guys from?” ”Finland” ”Ah, like everybody nowadays…”. Etta jeps, jos tata joku dondetilla hengaava suomalainen lukee niin ilmoittautukaa – ei olla itse tormatty ensimmaiseenkaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *