Our version(s) of events. 1/2 – Risto ja Kambodza.

It’s been a while. On vuoden viimeinen paiva ja aamiainen/lounas (onkohan talla yhdistelmalla jotain nimea? lunchfast varmaankin) on taalla Siam Reapissa nyt nautittu. Paatettiin iskea Annan kanssa molemmat paikalliseen nettikahvilaan ja rustata tupla-artikkeli; istumme vierekkain nakematta mita toinen kirjoittaa ja kohtapa voimmekin jo vertailla mietteitamme ja jakaa ne viela kaiken lisaksi maailmalle. Hurja tama moderni digi-age. Saas nahda kumpi on valmis ekana. Jaahas, Anna muisti ottaa kameran mukaan, mutta akku ei olekaan sisalla ja THERE SE GOES. Ovi kavi ja nyt neito on jo matkalla hotellille takaisin. Tassa nyt olen vain yksin lallatilaa. Taidan siis olla ensimmaisena valmis, juuh.

Mutta itse asiaan voisin varmaan paneutua.

Annan edellinen postaus paatyi siis Mekong Deltalle ja sielta suuntamme oli Kambodzan paakaupunki Phnom Penh. Tama puolentoista miljoonan keskittyma oli saapumispaivanamme aurinkoinen ja hymya taynna. Vaikkakin Vietnam oli ihana, tunsin heti Kambodzan enemman omakseni. NYT ANNA PALASI TAKAISIN JA SE ON IHAN HIESSA JA PUNAINEN HIHII. Krohm, Vaikkakin ilmeisesti Vietnam on virallisesti kehitysmaa ja raskaan ja koyhan menneisyyden kanssa viela osittain painiva, oli koyhyys huomattavasti helpommin kasinkosketettavissa rajan talla puolen. Kukaan ei varmasti kaipaa historiantuntia Veli ykkosen, kakkosen, kolmosen ja muiden veijarien toimista. Arvet olivat viela nahtavissa ja muuta runollista. No, niista kohta vahan enemman.

Ensimmaisena iltana Phnom Penhissa emme tehneet kauheastikaan mitaan, veto kun tuntui olevan hivenen poissa viela edellisesta slowboat/minivan-siirtymasta. Asetuimme, tohdinko sanoa, romanttiseen 50-luvun ranskalaiseen kerrostaloon. Guest Housemme (the laughing fat man) oli mita mainioin paikka viettaa nama nelja (vai viisi, en voi muistaa) paivaa. Parvekkeelta saattoi jopa nahda legendaarisen Suomi Barin (ei kayty). Illan hamarryttya lahdimme ruokapaikan metsastykseen minulla kliseiset travellerisynnit mielessani; ”Pakko…pakko sita on kokeilla….ei, ei vain kokeilla, syoda sita vahintaakin joka toinen paiva. I love pizza, i love happy times, winner combination!” Niinpa siirryimme hotellilta noin sata metria ensimmaisen ilopizza-kuppilan terassille ja otin keski-iloisen roiskarin, Annan tyytyessa ilottomaan fried riceensa vai mihin lie ja kas noin, kohta ruoat olivat kuvuissamme, ensimmaiset todella surulliset kerjalaiskohtaamiset (naita ei Vietnamissa oikeasti ollut ensimmaistakaan, puhumattakaan sita edelitavista maista) takanamme ja me takaisin hotellilla. I got four words for you; Don’t do it, kids. Edessa oli mita vainoisin yo; tukehtumistilat, miljoona kilometria tunnissa juoksevat ajatukset ja mahdottomuus nukahtaa ja paeta tata kaikkea. Never, never, never again.

 

Don’t mind if I do!

Unen saavuttua nukuinkin varmaan noin 15 tuntia ja olin herattyani aivan voimaton ja sekaisin. Vatsakin taisi menna jossain valissa sekaisin. Toki  lukee tarinoita onnistuneistakin ja harmonisista iloisista pizzoista, vaan omalla kohdallani nama leikit saivat jaada taakseen. Ilon voi saavuttaa onneksi muillakin tavoilla; nakemalla, kokemalla, haistamalla, maistamalla, lukemalla, hikoilemalla…..

tai poltamalla. hehheh.

Seuraavien paivien aikana kiertelimme kaupunkia jalan kunnes tajusimme sen olevan hullun hommaa kaupungissa, joka ei tunne jalankulkijan kasitetta. Tuk tukilla siis eteenpain.

Killing Fieldsit, genocide museot ja muut…. (Anna varmasti kertoo naista). Olipahan…. olipahan aika rankkaa. Harvoin koen palaa kurkussani, mutta nyt se oli siella.

Editors note: tunnen hien kainaloissani taalla tyhmassa kahvilassa. Pitaapa paketoida jo kohta.

NOO mutta siis Phnom Penh oli yhta kuin: 1) ensikosketus uuteen maahan 2) ensikosketus kerjaamiseen 3) too happy ( = mega sad) pizza ja sen jalkitilat ja ennen kaikkea 4) iso pala maan traagista lahihistoriaa.

Niin ja itseasiassa viela numero 5) Iso maara vanhoja lankkariukkoja, joiden kuolasta oli kilometrien paahan haistettavissa rakkaus, ei silla hyvalla tavalla, pikkulapsia kohtaan. Voi saatana.

Paatimme jattaa kaupunkien tomut taaksemme ja siirtya jonnekin missa tuktuk-miehet eivat kauppaa, lankkarit (tai oikeastaan ihan mika ihmisryhma vain) ovat minimissaan ja ainoa kuultava asia on laineiden liplatus ja jokailtainen ihana gekonlaulu. Sorya-nimisen bussifirman avulla siirryimme Sihanoukvilleen jossa viivyimme noin kymmenisen tuntia ja yon siella vietettyamme lautta vei meidat Koh Rong Samloenin saarelle. Olimme paasseet paratiisiin. Mistaan R. Crusoe-tyylisesta autiosta kookosruokavaliosta koostuvasta jeesus-parta-saaresta ei voi puhua – olihan saarella varmaan 20 kappaletta bungalow-resortteja, mutta meidan valitsemamme oli onneksi niin reunalla kuin vain mahdollista oli. Rauha oli taattu. Taalla oli hyva ladata akkuja ja puntaroida kaikkea nahtya. Company is OK, but solitude is bliss. Taman viikon saarella tulen muistamaan aina. Kerrottavaa olisi myos ensimmaisesta kohtaamisesta todella rennon suomalaispariskunnan kanssa ja legendaarisen sympaattisesta resortti-henkilokunnasta, mutta Anna varmasti hoitaa taman kiitettavasti.

Resorttia pyoritti paasiallisesti mahtava nuorimies joka esitteli itsensa nain: ”My Name is Bormai, which is cambodian for the Moon… so everybody calls me Mr.Moon because it’s easy to remember”. This one’s for you, pal!

Jamiroquai – Mr.Moon

Viikon oltuamme saarella internet-pimennossa oli aika siirtya muille vesille suunnittelemaan uusia juonia. Kaytannossa oli siis pakko taipua viettamaan pari paivaa Sihanoukvillessa (mm. jouluaatto). Sihanoukville, tai kuten useat kutsuvat: Snooky, on kelpo juhlimiseen keskittyva rantapaikka siina missa mika tahansa muukin, mutta kun meilla kahdella bailujalka, tai pikemminkin bailuaivot, ei enaa oikein vanhaan malliin taivu, paikka jai vahan kylmaksi. Netissa suhattuamme paivan, paadyimme jalleen kerran ottamaan Soryan bussin pohjoisen suuntaan Battambangin kaupunkiin, josta meilla kummallakaan ei ollut varsinaisesti mitaan hajua. Kirjat kertoivat, etta B-bang on Kambodzan toiseksi suurin kaupunki, joten itsellani henkilokohtaisesti paassa pyori mielikuva Phnom Penhista pienemmassa koossa. Todellisuus oli kuitenkin toinen: lankkareita kaytannossa murto-osa PP:n maarasta ja koyhyys ja kerjaaminen huomattavasti nakyvampaa. Jouduimme ensi kertaa todella miettimaan suhdettamme almujen antamiseen. Phnom Penhissa olimme paattavaisesti olleet kovia ja paattaneet, etta tuki annettaisiin jarjestojen kautta vasta Suomesta kasin, mutta taalla tilanne ei tuntunut yhta yksinkertaiselta. Tavata nyt pikkulapsi joka selkeasti on kuivunut hellepaivan paahteesta ja katseellaan kysyy muutamaa sataa tai tuhatta rielia. Yrita olla antamatta talle rielin rielia? Vaikeaa. Vaikeaa on myos se, etta kun kerran antaa yhdelle lapselle muutaman rielin, niin sana rupeaa kohta kiertamaan ja kohta luonasi onkin jo kymmenkunta vastaavaa pienta tallustajaa, aivan yhta tuskaiset lukemat naamatauluillaan. Tuli tilanne, etta meidan oli oikeasti vain parasta ”paeta” tilannetta ja lahtea hotellille tuskailemaan tata dilemmaa.

Paadyin hypoteesiin:

1) kambodzassa on 15 miljoonaa asukasta 2) 1/3 heista asuu koyhyysrajan alapuolella 3) 5 miljoonaa ihmista keta haluaisin auttaa ja (here comes the hypoteesi-part) 4) minulla on 5 miljoonaa euroa rahaa. Eijei, sanotaan nyt vaikka 15 miljoonaa euroa. 5) Annan kaiken omaisuuteni heille tasapuolisesti 6) tadaa, kaikilla on 3 euroa kadessa.

Ei. Ei taa nain voi menna. Infraan se on panostetttava, en voi yksin pelastaa kaikkia. Siispa nyt yritan jatkossa pitaa taman mielessani ja tutkia viimeistaan kotopuolessa, etta mika olisi se paras kanava apuun. Varmaa on kuitenkin, etta jotain on tehtava. Toivonkin kommenttiosioon vinkkeja luotettavista ja osaavista jarjestoista.

AH. TAAS PUSKEE HIKI. No, Battambangista olis kauheasti kaikkea kerrottavaa, eika niinkaan vaan positiivista. Luotan taas, etta Anna hoitaa tan lopputarinan aika huolella omassa tekstissaan….. Vanha kunnon Anna. <3

Battambangin jalkeen valuimme yllattavan tuskattomasti tanne Siam Reapiin ja heti ensimmaisena kokonaisena paivana paatimme kunnianhimoisesti kohdata Angkor Watin ja muut Angkorit yhdessa paivassa. Aikamoiseksi juoksemiseksihan se meni, mutta toisaalta hermot eivat olisi kestaneet sita valtaava ihmismaaraa useana perakkaisena paivana. Tama oli eilen. Paassa soi J. Karjalainen ja ”Angkorin wattiii…. vain muistoksi jai”.

Nyt on aika lopettaa tama sekava moliseminen ja kohdata uv-aaton haasteet ja paikallinen juhlahumu. Pelottaa. Taisin kirjoittaa versioni tapahtuneista ennen Annaa. Mjaa silla on viela kuvien siirtaminen kameraltaah… NO juu. EI muuta ku party on ja onnea kaikkien tulevaan vuoteen. Ollaan positiivisia ja kiitollisia.

Don’t fear the Siam Reaper.

P.S Anna hoitaa kuvapuolen ja koherenssin omassa artikkelissaan!

: )

Soulinmessu, Deeku ja Busanin bussibisset.

Hei hei hei,

taalla Ristoemilia Busanissa. Kello nayttaisi nyt olevan 12.24 paikallista aikaa ja tilanne on tama: kello 17.50 nousee lentokoneen nokka kohti Shanghain lentokenttaa jossa vaihdamme Hong Kongin suuntaan. Aikaa on siis tapettavana tassa useamman tunnin verran, joten voisin ihan hyvin hivenen recapata omalta osaltani fiiliksia viimeisen parin viikon ajalta. Huom. Annamatin huomattavasti analyyttisempi ja kattavampi recap valmiina jo blogin luonnoskansioissa, kuvat vain puuttuvat. Tyhma USB ei ota toimiakseen. Tulossa kuitenkin anyways pian! Omaan recapiini annan heti kattelyssa krapula/vasymys/tajunnanvirta-varoituksen. Nojoo, aloitellaas nyt.

Soul

Souliin tultiin joskus… no, jotain kaksi viikkoa sitten kai. Mielikuva Soulista etukateen oli hyvin vahvasti (noin ilmeellisesti) muodostunut Cloud Atlas -elokuvasta (joka btw on taman vuoden ehdottomasti siisteimpia leffoja. ainakin noin teatterikokemuksena vahintaankin). Elokuva flippailee useissa stoorilaineissa ja useissa aikalaineissa, joten elokuvassa Soul sijoittuu johonkin vuoteen, oo lets say vaikka 2300. Se naytti talta:

 

No, ei se todellisuus kaukana fiktiosta ole. Neonia, valketta, valahdyksia, kauneusleikattuja liian hyvin pukeutuvia nuoria ihmisia, very fucking hi-fi. Alkulamaantumisen jalkeen kaikki Soulin muovi ja arsykkeet rupesivat ahdistamaan kauheasti. Suoranaista vittuuntumista rupesi allekirjoittaneella esiintymaan. Itse olen valitettavasti neuroottisenpuoleinen jarjestysnatsi (josta kylla yritan parantaa itseani jo useammatta vuotta!): jo Suomen puolella olen koko aikuisikani karsinyt/ahdistunut/nostanut hiusrajaani kavelykaduilla tapahtuvasta kaaoksesta – kavellaan jalkakaytavilla sita oikeeta puolta kaikki, eiko niin?

Kun on yhteiset pelisaannot, niin asiat sujuu paljon helpommin : ) : ) No, taalla tormattyani samaiseen kaaosmalliin, Suomen pikkutormailyt tuntuvat todella mitattomilta. Se mita suomalainen tekee jossain aamukahdeksan tyokavelylla Sornaisten rantatiella on se, etta askel saattaa harhailla vasemmalla tai oikealle tai ihan minne vaan, mutta katse pidetaan tiessa (ei ainakaan vastaantulevien silmissa) parin metrin paahan ja vaistoliike tehdaan siina sitten metri ennen tormaysta. MUTTA SE AINA KUITENKIN LOPULTA TEHDAAN. No, sen lisaksi etta Soulilaisia on n.10 miljoonaa kappaletta, he tykkaavat smartphounata oksettavan paljon. Samsung-maa, jepjep. No mutta niin, kaava ahdistukseen on yksinkertainen:

10 miljoonaa ihmista

+ _jokaisella_ naama kiinni Samsungissa

+ taysi valinpitamattomyys kanssaliikkujia kohtaan

=takuuvarmaa tarpeetonta tormailya

= takuuvarma vitutus Ristolle.

Oikeesti, maassa maan tavalla ja who am I to judge, mutta taa kehityksen suunta on tosi vastenmielinen. Taydessa metrovaunussa ehka 1-3 sadasta ihmisesta EI ole luuria kadessa. Kylla ma suomalaisena tiian etta metrossa on joskus vaikeeta kattoa minnekaan (jopa siina 20 ihmisen keskivertovaunussa). ”hmmh katonko tuota mainosta vai tuon tyypin kenkia…..”, mut jotenkin eah…. Overeinta on nahda ihmisten kattovan jotain tv-sarjaa samalla kun kavelee kuin sellainen harhaileva zombie modatun luurinsa kera (antenni lisatty). OIKEESTI MENE SIITA NYT HARKITUSTI KAVELLEN HIMAAS JA KATO SE DAWSONS CREEK SIELLA SIT VASTA AARGH.

RANT! RAGE! AAAAA!!

Nojoo, en haluis olla mikaan negative nelly, mut eiko se oo ihan kiva etta kirjoitan ennemmin rehellisesti ku sellaisen AAH everything is SO fab. Ja on se fabiakin usein! Siistein juttu on baareissa/rafloissa sellainen buzzer-systeemi: kun oot valmis tilaamaan niin painat poydan reunassa olevaa nappia sillai BZZZZZ ja joku pamahtaa poydan aareen salamana. Mahtavan jarkevaa. Tyontekijat voi tehda jotain ihan-mita-tahansa-muuta sen sijaan, etta ne vaijyis jossain kahden metrin paassa sivusilmalla kuumottelemassa etta koska tilataan. Saa rauhassa miettia. No pressure! Sopisi suomeenkin.

-Anteeksi, neiti…neiti!!

-Ei se tainnut kuulla.

-Jooh… eikohan se kohta tuu taas. Yrita saki vahan viittoa jos se nakis.

-Juu. Hei nyt se tulee! Anteeksi! Voitais ottaa lasku….

-Aah ei tainut kuulla vielakaan. Olin jo ihan varma etta se katto meidan suuntaan kysyvasti. Damn. No, kohta se taas tulee….

 

Sellainen systeemi joo…. Mitas muuta. Hehe, onkohan taa nyt se positiivisin asia mita ma keksin Soulista – mahtava buzzer-systeemi : D Ei vaan, tiian etta Anna kertoo niin kattavasti naita hommia, ni ite voin keskittya randomimpiin asioihin. Soulista haluan viela sen sanoa, ettaa: Ollaan kylla nain jalkikateen tietoisia reissulaiskuudestamme- koko Soulin trippi sijoittui nuorekkaalle Hongikin yliopistoalueelle, joka tunnetusti on baareja, muovia ja nuoria. Olis sita ”soulia” loytynyt varmasti jos olis loytynyt viitseliaisyytta lahtea syvemmalle etsimaan. Tai siis ulommalle, pois ytimesta. Tai no hei kaytiinhan me elaintarhassa (joku puolen tunnin matka metukalla) kokemassa toisenlaista Soulia. Toisaalta, onko elaimilla sielua………………………..? *D E E P*

Sitte lahettiinkin viikon jalkeen kolmeks yoks Daeguun (Korean kai neljanneksi suurin city). Daegussa hostellivastaanotto oli tallainen:

-Hellooo. How many nights was your reservation for?

-For three nights

-WHAT? WHY? ONE NIGHT IS ENOUGH. OH MY GOD WHY????

Ja todentotta nain asia oli. Nahtavat oli vahissa. Ikajakauma sentaan ihan eri ku Soulissa. Terveessa maarin loytyi nuorta, vanhaa, rumaa ja kaunista. Vanhat muuten tykkas dokata ”Deekussa” ihan todella isosti. Joskus aion ottaa selvaa mista suomalaisessa dokaamisongelmassa on kysymys. Onko kysymys seurauksista? Vaimo ja lapset tapetaan tai jos ei oo niita tapettavaks, ni tapetaan ittesa? Ha? Maarallisesti ainakin tilastojen mukaan Koreassa vedetaan puhdasta alkoa ihan huomattavasti enemman per nuppi. Sunnuntai-iltanakin ku yritti puistopenkilla nauttia rauhasta ja tupakista ni yhtakkia aija (sellainen 70v.) tulee pimeydesta, vetaa kavellessa housuja alas ja nestetta alkaa ryoppyamaan keskelle katua (edelleenkin kavellessa) holtittomasti. It wuz nasty, son! Sunnuntaina! Vanhus! Pissaa!

Ja vastaavia horjuvia tapauksia siis samaisen illan aikana kymmenittain, ellei sadoittain.

Nyt ollaan siis Busanissa ja taa on jotenkin ihan kiva paikka. Pienempi ku Soul, isompi ku Daegu. Taallaki ollaan vaan majoituttu yliopistoalueelle, joten kuva paikasta on aika yksulotteinen. Siistia Koreassa on muuten sellainen juttu ku pussibisse on sallittu homma. Melkolailla jokaisen pikkukaupan/kiskan eessa nakyy useampi puutarhapoytasetti jossa dokaaminen on vallan sallittua. Bisse kylmasta aah ja poydan aareen kattomaan ihmisvilinaa ja kohta uutta kehiin. Halpaa! Vessat tosin tasta skenaariosta aina puuttuu…. Mutta juu, mietittiin etta Suomessa ei salettiin onnistuis. Tulis kauhiat rahinat heti arran eteen, hmph. Onpas juomiskeskeinen blogautus. Anteeksi. No, Anna kertoo varmasti kaikki tarkeat asiat. Talla eraa Ite en jaksa kirjoittaa enempaa. Jee Hong Kong taalta tullaan!

-Ristoemilia

Rock-rock-rock the rockote.

Ajattelin, että minunkin olisi korkea aika avata sanainen arkkuni. Minä olen meistä kahdesta reissaajasta se, joka takuuvarmasti päästää suustaan/sormistaan jotain hölmöä ja harkitsematonta hetkenä minä hyvänsä. Siispä koenkin, että lukijan kannalta on mieluisampaa, että Annamatti on meistä kahdesta se joka näitä sivuja pääasiallisesti täyttää. Harkitsevampi reissukirjoittaja on myös tehnyt valtaosan ennakkoon tehdystä reissutyöstä (eli suunnittelu ja varaukset), kun minä taas olen vain keskittynyt….. netflixiin. Siispä annan Annamatin järkipuheiden viedä voiton tässä vaiheessa blogin elämää ja itse paneudun antaumuksellisesti asiaan myöhemmin vasta reissun päällä. OH I will bring it on.

No, tässä nyt kuitenkin kun kirjoittelun makuun pääsin, niin jatkanpa tovin. Höhöh.

Eilen käytiin hakemassa Lääkäriklinikka Aavalta meidän rokoterumban toiset kierrokset ja tänä aamuna meikäläinen sai tuta piikkien voiman; Herätys massiivisessa päänsäryssä, heikotuksessa ja sekavuustilassa. Myöhemmin työpaikalle päästyäni tajusin mitata kuumeen ja huhheijaa whaddayaknow, mittari näytti pienen pienet lämmöt. Yökin oli friikein aikoihin; en muista milloin oon nähny yhtä vividejä ja sekopäisiä unia. Thanks Ixiaro ja twinrix for the ride! Ei muuta ku kotiin lepäämään siis (ja bloggamaan näköjään).

travelling without moving provided by ixiaro and twinrix

Travelling without moving provided by Ixiaro and twinrix. Image captured from Ripa’s dream.

Nojuu, mietin vähän että voisin tähän loppuun listailla muutamat biisit jotka on toimineet muiden muassa inspiraation lähteenä reissaamiselle. Jo pidemmän aikaa siis.  Let us commence!

Million Dead – After The Rush Hour
http://www.youtube.com/watch?v=Zl6-K9AXwvQ

So I have sailed the seven seas alone,
trying to find a shore I can call home
But all I found are different flags,
and double-speaking diplomats
and I do not have time for that.
So I’ll declare my own sovereign state,
the borders based on the bottoms of my boots,
and I will open embassies wherever the hell I please,
And at assemblies you will se me sat
but never on my knees.

Ah, viitisen vuotta on jo kulunut siitä kun ylläolevat sanat syöpyivät tajuntaani ja Ripan prosessori rupesi raksuttamaan. Million Dead oli poliittisella agendalla varustettu yhtye ja tämäkin kipale sisältää varmasti merkityksiä joihin ymmärrykseni/energiani ei kykene. Olen tyytyväinen hipihtävään ja viattomaan mielikuvaani joka tähän on tarttunut heti ensikuuntelusta lähtien.

Ultramariini – Aulanko

Tummenevan taivaan alla hysteerinen tyyni kaipuu

Zero 7 – In The Waiting Line
http://www.youtube.com/watch?v=5tZlu4wP4pw

Pakkohan tässä blogissa on yksi hienovarainen ratrace-viittaus olla? Mikä blogi tää nyt muuten olis.

Jamiroquai – Planet Home
http://www.youtube.com/watch?v=ksaARIf9vuM

’cause sure enough there is no place like planet home

 
Niin, korni hippivalinta tai ei, mut on siistiä nähdä paikkoja tällä planeetalla (VIELÄ KUN VOI BUAHAA APOCALYPSE KUIVUUS JÄÄKAUSI WORLD WAR METEOR POLLUTION KUOLEMA??)

Osio nimeltään ilmiselvät (anteeksi):

Red Hot Chili Peppers – Around The World
http://www.youtube.com/watch?v=a9eNQZbjpJk

Daft Punk – Around The World
http://www.youtube.com/watch?v=s9MszVE7aR4

 
Oiskohan ne siinä. Heips! Ihan mukavaa kirjoitella jee.