Interkontinentaalista matkantekoa á la Kaakkoset – Kotiinpaluu osa 1

in poznan after 50+ hours of buses (some broken down in the middle of rural moldova), strange toilets (ivano-frankovsk, etc), chicken kiev, crossing borders by bus (to ukraine) and by foot (to poland), having beer in krakow, taking two trains with crazy people (scary sort of crazy) and finally going to lectures without sleeping. epic return is epic.

Yllä olevan tilapäivityksen kirjoitin Facebookiin nelisen vuotta sitten. Kyseinen paluumatka silloiseen asuinmaahani Puolaan oli eeppisyydessään hämmentäviä tasoja saavuttava. Paluumme Aasiasta onnistui silti vetämään vertoja kyseiselle Itä-Euroopan retkelle. Thaimaasta eteenpäin vaati neljä lentoa, yhden yöbussin, viisi maata ja noin viikon aikaa ennen kuin jalkamme koskettivat kotimaan kamaraa, tuttua ja turvallista Helsinki-Vantaata. Tässä ensimmäinen osuus tarinasta.

Kuten mainittu, Thaimaahan saapuessa reissufiilis oli väsynyt mutta silti sellainen, että jos rahaa olisi enemmän, matka voisi kyllä jatkua. Maiseman vain tulisi vaihtua täysin. Seuraavaksi oltaisiin pikakiidetty ehkä Indonesian tai Filippiinien kautta Australiaan tai jonnekin muualle Oseanian suunnalle. Budjetin kaventuessa kävi kuitenkin selväksi, että seuraava kohde sijaitsisi Euroopassa. Mikäs sen parempaa – Manner-Euroopan kautta kokisimme pehmeän laskun potentiaalisesti ankeaan talvisäähän. Mutta Eurooppa helmikuussa, häh!? Katselimme lentojen hintoja ja missasimme harkitessamme yhden Rooman lennon, joka olisi ollut n. 300 euron luokkaa päätä kohden. Lopulta puntaroimme Lontoon (n.270e) ja Pariisin (300e) välillä.

Viimeisenä päivänä Bangkokissa lähdimme heti aamusta liikkeelle. Kävimme ostamassa koko joukon tuliaisia – t-paitoja, huiveja ja muuta sälää – MBK-kauppakeskuksen kutoskerroksesta (suositus!). Kävimme myös viimeisillä olusilla Sukhumvitin Queen Victoria -kuppilassa. Tämän jälkeen haimme rinkkamme hostellilta ja suuntasimme kohti lentokenttää. Säästääksemme muutaman roposen vietimme viimeisen Aasian yömme Suvarnabhumin lentokentän rauhallisessa pohjakerroksessa. Rakensimme pedin liukuportaiden varjoon ja kävimme kevyille muutaman tunnin unosille.

IMG_3541Lentokenttäyön kulmakiviä:

  1. Mahdollisimman rauhallinen, hämärä sijainti
  2. Riittävästi pehmusteita ja lämmikkeitä etenkin suojaamassa kylmältä lattialta
  3. Tavarakärrystä saa lisäsuojan/seinän
  4. Pidä arvotavarat sylissä / mahdollisimman lähellä itseäsi! Mikä tahansa voi lähteä, joten parempi katsoa kuin katua.

Aamulla heräsimme (omasta mielestämme) hyvissä ajoin. Ennen lähtöselvitystä ohjelmassa oli muun muassa postikorttien lähettäminen (lentokentällä on postitoimisto!) ja visiitti tax freehen. Aikaa ei ollut kuitenkaan yltiöpäisesti. Olimme lähtöselvityskerroksessa reilu tunti ennen lennon lähtöä, jolloin meille valkeni se karmea hektisyys johon elämämme oli juuri saapumassa; ruudulla lentomme kohdalla luki teksti GATE CLOSED. Ei todellakaan oltu ynnäilty, että kyseessä on aika iso ja melko vilkas lentokenttä. Eli lähtöselvityksiin olisi hyvä varata kentän vilkkauden mukainen määrä aikaa.

Paniikkijuoksu kohti infotiskiä – onneksi oltiin käyty kyseisessä kerroksessa edellisiltana pyörimässä sen verran, että tiedettiin missä tiski sijaitsee. Tiskiltä kerrotaan, että menkää äkkiä lähtöselvitysportille, siellä SAATTAA olla vielä henkilökuntaa. Paniikkipyrähdys takaisin ja säntäys portille, jolta lopulta löytyykin muutama lähtöön valmistautuva lennon työntekijä. Jatkamme turvatarkastukseen rinkat selässä. Hengästyneenä ja hermostuneena. Sitten se alkaa; rinkkojemme ja käsimatkatavaroidemme perkaaminen ja nesteiden läpikäyminen. Shampoot, partavaahdot, pesuaineet ja vastaavat pois. Mukana koko matkan kulkeneet ruokailuvälineet pois. Kynsisakset pois. Ice Powerin ja Corsodyl-suuveden kohdalla tiukka tuumiminen – onko tämä lääke vai ei? Mitä tämä salaperäinen, sininen, jäätikköraikkaudelta tuoksuva töhnä oikein on? Tässä vaiheessa totean tiukkaan sävyyn, että pitäkää powerit, nyt on kiire. Ja siinä vaiheessa kun huolella pakatun rinkan koko sisältö on tutkintapöydällä epämääräisenä sotkuna, henkilökunnasta joku vilkaisee lentolippua ja kertoo, että miss, please, you should hurry. Oma vika, tiedetään, mutta…

Lopulta selviämme myös matelevasta passintarkastusjonosta ilman häslinkiä. Ravaamme kohti porttia ja puolimatkassa meitä tullaan hakemaan kädestä pitäen kohti konetta. Portilla huomaamme, että emme edes ole ainoat mattimyöhäiset. Uusi turvallisuustarkastus ja helpotuksen huokaisu – olemme päässeet koneeseen. Se on tärkeintä.

https://c2.staticflickr.com/4/3270/2572815704_58230094b7.jpg

Nousun jälkeen pääsemme jopa istumaan vierekkäin, kun vieressäni istunut matkustaja ylennetään bisnesluokkaan. Tämän jälkeen saan toisella naapuriltani yksityiskohtaisen selonteon eteläisemmän Thaimaan parhaista saarikohteista. Ei siinä mitään, mutta olemme juuri lennolla pois Thaimaasta! Kiitos silti. Herkullinen Indian Airlinesin vegaaniateria kupuun ja pian olemmekin saapuneet Delhiin. Delhiin, jossa pääsemme uuteen, entistä tiukempaan turvatarkastukseen jossa mm. miehet ja naiset erotellaan omiksi jonoikseen. Tämä herättää jonottajissa sekä epäuskoa että närkästystä. Hidastuksien vuoksi homma menee taas juoksuksi, Risto sentään ehtii käydä hengittelemässä Delhin raikasta ulkoilmaa savukkeen verran. Kiitos Intia ja toivottavasti nähdään joskus ajan kanssa!

Seuraava, muistaakseni yhdeksäntuntinen lento menee yhä vain iloisemmissa merkeissä. Nukkua tai edes väsyä ei ehdi, kun tarjolla on huomattava määrä viihdettä niin elokuvien, sanapelien kuin musiikinkin merkeissä. Ruoka on edelleen herkullista ja kun tarjolla on rommikolaa, päätämme viihtyä oikein perinpohjaisesti. Ainoa harmitus on, että istumme koneen keskiosassa vailla ikkunamahdollisuutta. Reitti kulkee mm. Afganistanin ja Pakistanin yli, ja jossain vaiheessa maisemat ovat ilmeisesti hienot… Juomatarjoilu loppuu myös aivan liian aikaisin!

Aamuvarhaisella Bangkokista startannut, Delhin kautta tehty matkamme kohti Eurooppaa päättyy Ranskan aikaa noin kuudelta illalla Pariisin Charles de Gaulle’n lentokentälle. Koska emme missään vaiheessa ehtineet luovuttamaan matkatavaroitamme koneen ruumassa kuljetettavaksi, olemme heti koneesta poistuttuamme valmiita jatkamaan matkaa kohti Montreuilissa sijaitsevaa hipoteliamme. Astumme tunneliin jossa näemme talvivaatteisiin sonnustautuneita pariisilaispappoja. Omat takkimme lähetimme Suomeen jo Etelä-Koreasta käsin ja tässä vaiheessa olemme sonnustautuneet fleecetakkiin (minä) ja huppariin (Risto). Tunnemme helmikuisen, hyisen viileyden, joka ei ole millään tavalla verrannollinen Laosissa kokemaamme lämpimän päivän jälkeiseen kylmyyteen. Käymme nostamassa automaatista euroja. Maksamme automaattiin pöyristyttävät 20 rahayksikköä kahdesta RER-junalipusta.

Keltaiset seinät, siniset penkit. Vaihtuvat asemat, tuttuus ja tuntemattomuus. CDG – Châtelet Les Halles – Nation – Porte de Montreuil. Ajatus siitä, että olemme heränneet Bangkokissa, pesseet hampaat Delhissä ja aiomme käydä nukkumaan Pariisissa. Haemme ateriat Porte de Montreuilin mäkistä, paikasta, joka tulee lähipäivinä tutuksi. Kumpikin saa käytyä suihkussa ennen kuin uni vie kesken Ranskan Idolsin demifinaalin, jonka jälkeen tämä pyörii päässä vielä edelleenkin.

Seuraavana päivänä, taskut melkein tyhjänä, tilanne on silti tämä:

IMG_3548Lämmitetty terassi ja ihmiset jotka tilaavat kupin kahvia yksin nautittavaksi. Pariisi on ihana.

Mitä jäi käteen Bangkokista ja Ko Sametilta?

Seuraavaksi luvassa sellainen postaus, jonka tekemistä olen viimeiseen asti vältellyt ja jota ei ole oikeastaan tehnyt mieli kirjoittaa lainkaan. Kylmä totuushan on se, että meillä ei ollut Thaimaassa kovin hauskaa, monesta syystä johtuen. Bangkokiin saapuessamme kohtaamamme klassinen taksihuijausyritys oli pelkkä teemaan sopiva preludi. Oli muutakin; matka läheni vääjäämätöntä loppuaan. Pennienpyörittely ja tiukka budjetointi oli alkanut. Maahan tullessa olimme saaneet vain viidentoista päivän viisumit. Krabi ja muut eteläisemmän Thaimaan hehkutetut helmet tuntuivat kovin kaukaisilta ja Bangkok vaikutti järkevimmältä kohteelta kotiinpaluulentoa ajatellen. Mitään paluusta ei kuitenkaan oltu vielä päätetty eikä lentoja ostettu.

Jaksaakko siis mennä minnekään Bangkokia etelämmäksi, vieläpä niin, että väliin olisi pakko ajoittaa visajuoksu johonkin naapurimaahan? Bangkokiin saapuessa ainakin minulla oli sellainen olo, että enää ei jaksaisi. Ei jaksa enää säätää, miettiä, tuumata, etsiä, hinkata, että mihin seuraavaksi, miltä asemalta, minä päivänä ja paljonko maksaa? Reissuväsymys on iso juttu kohdattavaksi ja asiaa tulee varmasti puitua tässä blogissa vielä myöhemminkin.

IMG_3388

Yllä: Every step you take, every move you make

Parin päivän jaksamattomuus piteni lopulta melkein kahden viikon pituiseksi jaksoksi, jolloin harrastimme lähinnä elokuvien katsomista Sukhumvitin alueella sijaitsevassa Terminal 21 -ostoskeskuksessa (paikallisliikenteen pysäkit Sukhumvit ja Asok) ja kouluttauduimme ammattimaisiksi taksihuijausten väistelijöiksi. Leffat olivat kiinnostaneet meitä aikaisemminkin matkan aikana, mutta Bangkokissa homma lähti käsistä halpuuden ja erinomaisen valikoiman tähden. Leffaliput olivat eri päivinä eri hintaisia, ja halvimmillaan valkokangasta pääsi tuijottamaan kolmella eurolla. Tuona aikana katsottua tuli elokuvat The Wolf of Wall Street, American Hustle, The Secret Life of Walter Mitty, Dallas Buyers Club ja Her. Viimeisimmässä Oscar-gaalassa ehdolla olleita elokuvia näimme reissun varrella pari muutakin; Gravity tarkastettiin Soulissa ja Captain Phillips paluulennolla Eurooppaan. Hanoissa kävimme puolestaan katsomassa Insidious 2 -kauhuleffan ja Guangzhoussa näimme Arskan ja Syltyn tähdittämän Escape Planin (yllättävän hyvä hei).

IMG_3438 IMG_3436

Yllä: koulupoikien ajanvietettä Terminal 21:n leffakerroksessa

Alla: näkymä Terminalin WC:stä

Leffakulttuurista Aasiassa täytyy mainita, että esimerkiksi Etelä-Korean valtavirtateattereissa valikoima oli odotuksiin nähden huomattavan suppea. Joka teatterissa halki maan oli sama tarjonta – pari-kolme englanninkielistä elokuvaa ja loput Korean omia tuotoksia. Vietnamissa huomiomme kiinnitti leffayleisön suhtautuminen kauhuelokuvaan. Insidious 2:n taso ei ollut päätä huimaava, mutta vähäisiinkin pelottaviin hetkiin suhtauduttiin yleisössä hermostuneesti kikatellen. Hämmennyksen, pelon tai kiukun peittely hymyllä ja naurulla on käsittääksemme melko yleinen aasialainen tapa, joten ehkä kyse oli tästä. Tai sitten leffa oli vain hauska? Sokerina pohjalla on Thaimaa, jossa leffaan meno on kulttuurielämys etenkin kuninkaan hymnin vuoksi. Kyseessä on siis ennen jokaista näytöstä tuleva laulu, jonka aikana valkokankaalla pyörii tunnepitoisia kuvia Thaimaan kuninkaasta ja kuningasta palvovista kansalaisista. Videon aikana elokuvayleisön tulee osoittaa kunnioitustaan seisomalla.

Terminal 21:ssä pyörimisen lisäksi vietimme huomattavan määrän aikaa Sukhumvitin alueella. Koko Bangkokissa viettämäämme aikaa määrittivät ympäri kaupunkia järjestetyt hallituksenvastaiset mielenosoitukset. Epävakaa aika näkyi esimerkiksi kulkuvälineissä ja kauppakeskuksissa, joihin mennessä piti kulkea turvatarkastuksen läpi – tosin kovin tarkasti tavaroitamme ei taidettu syynätä kertaakaan.

Esityksiä ja puheita pidettiin pitkin päivää ja erityisesti iltaa kohden lavojen ääreen kertyi aina huomattava määrä paikallisia. Monet myös yöpyivät katujen varsille ja katoksien alle kyhätyissä telttaleireissä. Mielenosoituskrääsä teki kauppansa; SHUTDOWN BANGKOK -paidat, thailippukuosiset räikät ja muu tapahtumaan liittyvä tai ei-liittyvä sälä vaihtoi omistajaa pitkillä, basaarimaisilla myyntikujilla. Meidän mielestämme mielenosoitukset olivat pääasiallisesti rauhallisia tapahtumia. Ihmiset istuivat ja kuuntelivat puheita hymyt huulillaan. Edes ilmaista soppaa tarjonneessa jonossa ei rynnitty tai käyttäydytty aggressiivisesti. Suurimman melutason koimme MBK-ostoskeskuksen äärellä järjestetyssä mielenosoituksessa, jossa palopuhetta pitänyt herra sai yleisön räikkäpillit raikumaan. Esimerkiksi yhtäkään väkivaltaista tai muuten uhkaavalta tuntunutta tilannetta emme kohdanneet. Jopa länsimaalaiset turistit suhtautuivat yllättävän rennosti tilanteeseen, jossa kaupungin kaljahanat sulkeutuivat vaalipäivän lähestyessä.

IMG_3413 IMG_3421

Jossain tuossa mielenosoitusten ja leffassa käymisisen välissä päätimme, että lähtisimme piakkoin uusimaan viisumimme jonkun matkanjärjestäjän kautta, ja sen jälkeen matkaisimme muutamaksi päiväksi Ko Sametille ennen Bangkokiin palaamista ja paluulentoa Eurooppaan. Palveluntarjoajia löytyi pari, joista yhden vikatikin jälkeen päädyimme tämän lafkan kyytiin.

Matkasimme Kambodzan rajalle, jossa passimme leimattiin ensin uudella Kambodzan leimalla ennen palaamista Thaimaan puolelle. Koko hommaan meni n. 12-13 tuntia. Kokonaisuudessaan päivä oli sellainen, jonka aikana muistan sanoneeni jotain sen tapaista, että ei hitto, nämä hetket pitää muistaa – ei tää reissaaminen mitään ruusuilla tanssimista ole. Nykyään muistan, että päivä oli henkisesti kohtalaisen raskas sekä pitkien ajomatkojen että bussissa ympärillämme istuneiden ihmisten takia. Esimerkiksi edessäni (ja Riston sivulla) istui n. 60-vuotias pohjois-amerikkalainen mieshenkilö, joka puhui vierustoverilleen tauotta koko kolmentoista tunnin ajan. Tauotta. Kolmetoista tuntia. Jokainen lause alkoi sanoilla the thing about _____ is…, jonka jälkeen herralta lähti vaihtelevan pituinen monologi mihin tahansa asiaan liittyen, aina talebaneista thaivaimoihin ja The Beatlesista herran omiin kokemuksiin suvereenina hotellitrubaduurina ja yleisön ottajana Kiinassa.

Raskaan päivän jälkeen lähdimme heti seuraavana aamuna kohti Ko Sametia. Haaveina oli nauttia meren äärestä vielä viimeisen kerran ennen paluuta ja aktivoida rusketusta joka oli jo pahasti häipymään päin. Päivä alkoi kivasti, sillä olimme käyneet Ekkain bussiasemalla jo edellisenä iltana ja edullinen minibussi löytyi nopeasti. Matka rannikolle taittui mukavasti parissa tunnissa ja speed boat -kyyti itse saarelle oli jännittävän töyssyisä ja hauska kokemus.

Mutta sitten. Ko Sametista en voi sanoa oikeastaan muuta, kuin pettymys. Kyseessä oli aika menetetyn oloinen turistirysä, jossa uima-asuiset, ylipainoiset ja ravunpunaiset länkkärit liikkuivat keskipäivän aikaan mönkijöillä Chang-olut toisessa kädessä ja rööki toisessa. Ehkäpä itsessämmekin oli vikaa sen verran, että lannistuimme emmekä jaksaneet lähteä hakemaan rauhallisempia elämyksiä saaren muilta puolilta. Tyydyimme tarkkailemaan naapurikaton kissoja, syömään brittiruokaa rauhallisimmaksi katsomassamme ravintolassa ja ruskettumaan rannalla, joka oli kieltämättä kaunis, mutta rauhaton. Oltiin varmaan totuttu jo liian hyvään mm. Koh Rong Samloemilla Kambodzassa.

IMG_3488

Yllä: Menomatkalla Ko Sametille.

2014-02-07 14.18.07

IMG_3499

Yllä: Viimeisiä kertoja rannalla Alla: Kissaperhe

Kaikki huipentui siihen, että osa pyykeistämme (luen tuon jatkuvasti, että psyykeistämme) meni sekaisin ja katosi, palvelun taso saarella oli vähintäänkin matala ja pari tuntia ennen lähtöä venäytin selkäni niin pahasti, että matka takaisin mantereelle meni kolmen panadolin siivittämänäkin tuskasta kyynelehtien. Risto joutui kantamaan yhtä rinkkaa edessä ja yhtä takana. Bangkokin ruuhkiin tiemme taisteltuamme joku vääräleuka keksi kysyä, että what’s it like to carry a full house?. Pari päivää levollisempaa meininkiä, Ice Poweria ja rauhallista käyskentelyä kaupungilla ja olin palauttanut toimintakykyni ainakin siinä määrin, että Aasiasta poistuessamme kannoin rinkkaani ihan itse.

Seuraavassa palassa lennelläänkin sitten jo lähemmäksi kotia!

Ja täytyy vielä sanoa, että vaikka tällä kertaa ei ratkiriemukkaan ja inspiroituneen hauskaa ollutkaan, oli Bangkokin ajallakin puolensa. Tällä kertaa vain teki mieli vähän marista.

IMG_3462 IMG_3466 IMG_3473

 

Laosista Thaimaahan

Näääääin pitkä hiljaisuus blogin puolella voi tarkoittaa vain yhtä asiaa; kotiinpaluuta. Ja sehän tapahtui tosiaan jo reilu kuukausi taaksepäin. Kyllä vain, heinäkuusta 2012 alkunsa saanut projekti on viety onnistuneeseen päätökseen; Aasia on tällä erää melkoisen koluttu!

http://adashofmeg.com/wp-content/uploads/2013/04/164637_536889613016964_2008044695_n.jpg

Viiden kuukauden totaali-irtautumisen (no melkein, oltiin liian wifinhimoisia irrotaksemme täysin) jälkeen paluu on tarkoittanut useita hoidettavia hommia. Uuden tukikohdan etsintä ja löytäminen, muutto neljästä eri lokaatiosta, jälleennäkemiset suvun ja ystävien kanssa, töihin palaaminen, arjessa pärjääminen. Pennitöntä ja varsinkin surutonta häsläystä ja hustlausta. Ja uskonette, että reissusta kirjoittaminen on lipunut kauemmaksi ja kauemmaksi sitä mukaa kun päivät vierivät eteenpäin ja imeytyminen arkeen on yhä intensiivisempää.

Nyt olisi viimein tarkoitus tehdä paluu bloggailuhommiin, joten aloitan turinoimalla siitä, mitä superhehkutetun Loopin jälkeen tapahtui!

Otimme vielä tammikuun puolella Tha Kheakista Laosin puolelta bussin Thaimaahan Nakhon Phanomin kaupunkiin. Alkuperäinen tarkoituksemme olisi ollut jatkaa Laosissa vielä Vientianeen, Luang Prabangiin ja isäni toiveesta mysteeriruukkutasangoille, mutta erään Paksessa vietetyn huuruisen iltapäivän tiimellyksessä päätimme, että tarvitsemme tähän hetkeen jotain meidät itsemmekin yllättävää (ja pitäisi muuten johonkin väliin kirjoittaa siitä Paksestakin). Pikana Thaikkuihin siis! Olisittepa muuten nähneet yhden tyypin naaman Loopilla, kun kerroin, että emme ole menossa Luang Prabangiin. Ärsyttävä tyyppi.

https://cdn1.gbot.me/photos/Xu/gB/1367421337/-Postcard_of_The_3rd_Thai_-20000000005838348-500x375.jpg

Laosin puolella sijaitsevan Tha Kheakin, eli tuttavallisemmin Kekkilän, ja Thaimaan Nakhon Phanomin välille on avattu ystävyyssilta v. 2011. Kyseisen sillan toiminnasta ei ollut paljoa tietoa LP:ssä tahi internetissä ja sen käytettävyyskysymykset askarruttivat meitä Loopilta palatessamme. Olimme mm. ajatelleet ottavamme tuktukin rajalle ja kävelevämme rajan yli.

Mad Monkey -bikeshopilla tapaamamme reissaajapoika oli kuitenkin selvitellyt asiaa tarkemmin ja osasi kertoa meille, että rajan yli EI VOI KÄVELLÄ! Ainoa mahdollisuus olisi kuulemma mennä bussilla rajan yli. Esimerkiksi; jos rajalle menisi tuktukilla, rajan yli pääsisisi silti ainoastaan bussilla. Halvemmaksi ja kätevämmäksi tulisi siis mennä Tha Kheakin bussiasemalle ja astua onnikkaan sieltä. Näin teimme ja tämä kävikin erittäin kätevästi, sillä meidät bussiasemalle vienyt tuktuk-kuski jätti meidät oikean laiturin eteen, jolla palveli pelkästään Nakhon Phanomiin suuntaavan bussin lipputiski.

Reissu kesti muistaakseni n. 30-45 minuuttia rajanylityksineen. Toivoimme, että rajalta olisi saanut ostettua 30 päivän viisumeja, mutta tähän kysymykseen pyöriteltiin vain päätä ja passiin leimattiin 15 päivää maassaoloaikaa. Tämä on maitse Thaimaahan saapumisen standardi; ulkomailta maahan lentäen saat 30 päivän viisumin. Rajanylityksen erikoisuuksiin kuului se, että Ristolta ei missään vaiheessa kerätty pois Laosin maastapoistumiskorttia. Meillä se on edelleen, muistona Laosin kuukaudesta… Eräältä samassa bussissa matkustaneelta pojalta yritettiin myös kysyä passintarkastusjonossa jotain pientä lahjusrahan tyyppistä avustusta. Tilanne ei edennyt mihinkään, eikä meille esitetty samankaltaista pyyntöä.

Nakhon Phanomissa vietimme vain yhden yön ennen Bangkokiin siirtymistä. Kyseessä oli kivanoloinen pikkukaupunki, jota kuulemma suositellaan, jos tahtoo nähdä ns. aidompaa thaieloa. Me emme oikeastaan ehtineet nähdä muuta kuin pari keskustan katua ja jälleen yhden night marketin. Kävimme myös saman tien ostamassa liput seuraavan aamun bussiin. Astetta fiinimpiin lippuihin tuli mm. ostajan nimi ja niihin sisältyi myös ruokalipuke bussimatkan varrella tapahtuvaa ruokailua varten.

IMG_3386

Seuraavana aamuna starttasimme kohti Bangkokia! Noin miljoona tuntia kestänyt matka taittui pehmoisasti – tiet olivat hyväkuntoiset, lippuun kuului ruoan lisäksi vesipullot ja keksipaketit ja bussiemo piti meistä erinomaista huolta koko matkan ajan. Olimme kaiketi bussin ainoat länkkärit, sillä jokaisen tauon tms kohdalla kyseinen naishenkilö huuti aina informaation muulle bussille ja supatti sitten saman asian meille kahdelle englanniksi ja neuvoi lounaspaikan sijainnin suurin piirtein kädestä pitäen. Myös viihdettä oli tarjolla – Bangkokiin saavuimme thaimaalaisen “rokkijumala” Sek Loson keikka-dvd:n tahdissa.

No mutta BANGKOK.

http://www.theinternettraveller.com/sites/default/files/tours/bangkok_0.jpg

Bangkokin viikkojemme siistein hetki itselleni taisi olla se, kun saavuttiin itse kaupunkiin. Yössä hehkuvia värivaloja, pilvenpiirtäjiä, monitasoisia autobaanoja, mainostauluja jalkapallotähtineen. Juuri sellainen futuristinen fiilis, mitä toivoa saattoi. Aasian New York, kyllä. Seuraavaksi alkoivatkin hankaluudet.

Saavuimme bussiasemalle johonkin tuntemattomaan lokaatioon ja heti bussin ovella oli vastassa mieslauma taksikyytiä tarjoamassa. Vähän typerästikin jäimme käymään asiasta keskustelua, ja miehet väittivät pokkana, että hotellimme sijaitsee 50 kilometrin päässä ja kyyti maksaisi 1000 bahtia (n.22e). Hetki epäilevää mutinaa ja kummastelua meidän taholtamme, ja matkan mitta tippui 45:een kilometriin ja 800 bahtiin. Olimme jo myötämielisyyden puolella, kun meidät yritettiin ensin taluttaa lava-autoon joka ei ollut taksi. Ei käy. Sen jälkeen toiseen ei-taksiin, jossa ei ollut kuljettajaa paikalla. Ei. Sen jälkeen paikalle pyydettiin virallisen taksifirman taksi, jonka kuskia ilmeisesti pyydettiin olla laittamatta mittaria päälle. Meiltä puolestaan pyydettiin 800 bahtin maksua etukäteen. Kun tivasimme syytä, meiltä pyydettiin edes puolikasta etukäteismaksua. Tässä vaiheessa hälytyskellot olivat soineet jo pitkän aikaa ja olimme paikalla enää vain suomalaisen ylikohteliaisuuden vuoksi. Otimme tavaramme ja lähdimme menemään. Viereiseltä taksitolpalta pääsimme lopulta n. kymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan kohteeseemme, hintaa muutama euro. D’OH!

Jatkuu pian, seuraavassa osassa lisää kokemuksia Bangkokista, visajuoksu Kambodzaan ja visiitti Ko Sametille.